Mielenkiintoinen päivä!

15.10.13 Eilen oli todella mielenkiintoinen päivä! Huh, mistä alkaisin...

Kyydin odottelua

Aamulla kahdeksan jälkeen lähdimme autolla kohti "tunnin ajomatkan" päässä olevaa Kabondon aluesairaalaa. Mukana kuljettajan lisäksi Juha, Jukka-poika ja minä. Suunnitelmana oli tutkia ennalta valikoituja potilaita, lähinnä  kirurgisia ja sisätautipotilaita.

Jukka poika ja Juha valmistautumassa vastaanottoon Kabondon sairaalassa

No, matka oli jo luku sinänsä: tunti oli Afrikan style, eli kesti kuoppaista tietä pitkin parisen tuntia suuntaansa. Perillä oli ystävällinen vastaanotto ja meille esiteltiin sairaalan toimintaa ja osastoja. Polin odotusaula pullisteli ihmisiä. Oli lapsia äitiensä sylissä, vanhuksia, nuoria. Meidät sijoitettiin pieneen huoneeseen, jossa vastaanotto alkoi. Aluksi olin miesten apuna kirjaamassa ja sitten siirryin äitiyshuollon ja neuvolan tiloihin. Neuvolatoiminta oli hyvin organisoitua ja tehokasta, paljolti eri avustusjärjestöjen ja projektien ansiosta. Vauvat tulivat kalmetoitavaksi 3 vrk:n ikaisinä ja samalla saavat E-vitamiiinitipat suuhun. Samalla reissulla vauva punnitaan ja annetaan äiti-lapsipaketti, johon kuuluu hyttysverkko vuoteen päälle. Rokotusohjelma näytti kattavalta. Eri asia, kuinka suuri osa kuuluu neuvolajärjestelmän piiriin. Äidit odottivat aivan rauhassa, vaikka porukkaa oli paljon, kymmeniä äitejä ja vauvoja värikkäine vaatteinen istui penkeillä ulkona ja sisällä. Kenelläkään ei ollut kiire kokouksiin, nettiin tai minnekään ja kasvot olivat hymyssä.

Opastaulu sairaalan pihalla

Pikkuinen odottaa vuoroaan neuvolassa

Rintaruokintaan kannustetaan

Neuvolasta perhe saa hyttysverkon suojaamaan malariasääskeiltä

Neuvolasta minua tuli hakemaan synnytysosaston johtaja ja halusi, että arvioisin odottavan äidin viikot, sikiön painon ja asennon. Lapsivettä oli tihkunut vihertävänä. Nainen oli nuori 7. synnyttäjä, kuukautisten perusteella viikot oli 26, mutta jo ensi vilkaisulla näin, että raskaus oli lähes täysiaikainen. Kuuntelin muovitorvella - voi meitä KTG:n kasvatteja - enkä meinannut kuulla mitään! Lapsi oli perätilassa ja yli kolmekiloinen. Kysyin, mitä aiotte tehdä tässä tilanteessa, kun on prolapsivaara, infektio uhkaa, supistuksia ei ole? Hoidoksi odottaja sai antibiootteja ja kotiin. Tulee sitten toivottavasti sairaalaan synnyttämään, sanottiin. Aika avuton olo, kun seuraukset melkein tietää ja mitenkään ei voi puuttua tilanteeseen... Ei ole synnytyslääkäriä sen enempää kuin muitakaan lääkäreitä, pieni koppero synnytyssalina ja muutama vuode synnyttäneitä varten. Pihalla koppi, jossa kuoppa istukoita varten. Mutta sängyilla kolme onnellista äitiä vauvoineen, nauravaisia ja esittelivät vauvojaan kuvattavaksi. 

Synnytyssali

Istukkakuoppa

Aamulla syntyneet kaksoset

Johtaja sanoi, että muita lääkäreitä käy joskus, mutta kätilöitä ei koskaan, siksi olin todella tervetullut. 
Voi kun voisi toimittaa tänne sydänäänten kuuntelulaitteen ja pattereita ja vaikka hanskoja! Anyone?

Poliklinikalle tuli sosiaalityöntekijä Milka ja toinen hoitaja pyytämään, että tulisimme heidän mukaansa läheiselle koululle katsomaan epilepsialapsia. Kun sanoimme, että emme millään tällä reissulla ehdi, heille tuli surulliset kyyneleet silmiin. Pidimme pikaisen palaverin Juhan ja Jukan kanssa, ja päätimme kuitenkin lähteä, vaikka emme olleet syöneet mitään koko päivänä aamupalan jälkeen. Ostin muutamia banaaneita sairaalan viereisellä tienpenkalla huivin päällä kauppaa pitävältä naiselta ja ostin samalla korinpunojalta pienen korikassin. Korikassin hinta oli 70 cnt meidän rahaamme ja banaanit saivat laukun.

Lounaamme, taatusti tuoreita banaaneita!

Ja korikin oli tuore, juuri punottu :D

Naiset sanoivat, että perille on vain kolme kilometriä matkaa - African style - totesimme. Tie oli todella huono, perunapellon reunaa muistuttava ja täynnä lätäköitä. Matkalla alkoi sataa ja jyristä. Auto juuttui kiinni ja lähdimme jatkamaan matkaa jalkaisin. Kohta auto tuli kuitenkin perästä ja minä hyppäsin kyytiin, etten aivan kastuisi. Kuljettaja kaarsi (lue:pomppi) pienen koulun pihaan, jossa kaikki oppilaat ryntäsivät iloisesti hälisten ja nauraen auton ympärille. Astuin ulos ja kerroin olevani Suomesta, jossa on neljä vuodenaikaa: kesällä aurinko ei laske ollenkaan, syksyllä lehdet tippuvat puista ja talvella on paljon lunta ja kylmää ja että keväällä lumet sulavat. Tähän opettaja totesi nauraen, että onneksi asumme Keniassa. Heh... Kerroin myös joulupukista, joka asuu Lapissa ja joka tuo jouluna lapsille lahjoja. Kaikki kuuntelivat hievahtamatta tarinaa ja kun sanoin, että nyt minun pitää lähteä tuonne miesten luokse, kaikki alkoivat taas remuta ja nauraa ja piti valokuvata ja näyttää valokuvia.

Auto juuttui kiinni (taas) ja matka jatkui kävellen

Koulun iloisesti mekastavat oppilaat

Katsoin pihalta, minne miehet johdatetaan ja - tästä se seikkailu vasta alkaa - meidät ohjattiin paikalliseen kirkkoon. Tunnelma oli maaginen: hämärä kirkko täynnä ihmisiä odottamassa meitä penkeillä istuen. Alttaripöytä oli siirretty hieman sivuun keskeltä ja tänne meidät istutettiin vastaanottoa pitämään. Ukkonen jyrisi, satoi kaatamalla ja kymmenet ihmiset tuijottivat meitä odottavasti. Sosiaalityöntekijä Milka toi perheen kerrallaan eteemme ja "Merkin manuaalia" apuna käyttäen moni perhe sai hoito-ohjeita ja lääkityksiä epilepsiaansa. 

Vastaanotto alkaa. Vasemmalla sosiaalityöntekijä Milka ja seisomassa pastori.

Vastaanotto käynnissä

Monilla oli CP-vammoja ja ymmärtääkseni epilepsialapset eivät päässeet samaan kouluun terveiden lasten kanssa, vai oliko tämä nyt muuttunut, siitä en mene takuuseen. Monet saivat useita kohtauksia päivittäin ja eräs mies kaatui eteemme kohtauksen saatuaan. Jukka-pojan reppu pään alle ja Juha avusti potilasta. Välillä vilkaisimme toisiimme, tilanne tuntui niin epätodelliselta. Kyläläiset olivat todella tyytyväisiä, useimmille määrättiin halvinta lääkettä, koska varaa muuhun ei ollut. Kun Jukka antoi hieman rahaa Milkalle lääkkeiden ostamiseksi, Milka melkein itki. Sitten pompittiin taas autossa yli kaksi tuntia kohti Kendua - matka olikin aika hauska, kun kello oli lähemmäs kuutta illalla ja olin käynyt vessassa aamulla lähtiessämme, heh heh. Aurinko laski keltaisena vuorten taakse, kun köröttelimme kuoppateitä pohtien ihmeellistä päiväämme. Ja vitsailimme, että heti kun Juha meni kirkkoon, sai hän jonkun kaatumaan... Olimme saaneet sellaisia kokemuksia ja hyvän mielen auttamisesta, että tyytyväisinä painuimme unten maille.

Työpäivän päättyessä aurinko laskee vuorten taa